Kävelin ensin Saran talolle ja heille päästyäni vanhemmat vain totesivat etteivät tienneet missä heidän tyttärensä oli, eikä Sara ollut vastannut heidänkään puheluihinsa. Ajattelin , että ehkäpä Sara oli Teresan luona , mutta miksi he välttelivät minua tällä tavalla? Olinko loukannut heitä vai mikä oli syy tähän outoon käytökseen? Olin turhautunut ja vihainen, joten kävelin niin nopeasti kuin vain pystyin. Kun olin saapunut Teresan talolle, huomasin , etteivät valot olleet päällä. Kävelin ovelle ja huomasin illan pimeydestä huolimatta, että ulko-ovi oli auki. Astelin sisälle varovaisesti ja huhuilin heitä. ”Herra ja rouva Morgan..? Teresa? Sara? Oletteko täällä?! ” . Ei vastausta. Asunto oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja siellä löyhkäsi hirveältä. Menin yläkertaan ja menin Teresan huoneeseen, missä odotti järkyttävä näky. He makasivat siinä aivan hiljaa. He olivat veren peitossa, Teresa ja Sara, parhaat ystäväni. Heidän vatsansa oltiin revitty auki ja heidän vierellään lojui verinen veitsi. Heidän silmäluomensa oltiin raavittu verille, samoin poskipäät. Itkin niin kovaa, etten saanut enää henkeä. Katsoin ympärilleni ja haroen käsilläni olemattomaan. Halusin saada tukea ja turvaa. Huomasin seinällä peilin, missä oli jotakin kirjoitusta, mutta en saanut siitä selvää. Menin lähemmäs peiliä ja siinä luki verisillä kirjaimilla ; ’se olin minä’. ’Se olin minä?’ kuiskasin kysyvällä äänellä.
Noin puolivuotta myöhemmin tuosta tapauksesta, mielisairaalasta tuli kotini. Minulle todettiin skitsofrenia. Minä olin syyllinen parhaiden ystävieni kuolemaan enkä itse muistanut tapauksesta mitään. Se olin minä.