Kaipiainen, Birger (1915 - 1988)
keramiikkataiteilija, professori
Kaipiainen, Birger (1915 - 1988)
Uuden Suomen kuva-arkisto.
Birger Kaipiainen oli Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia keramiikkataiteilijoita; hänen työnsä oli osa Suomen modernin taideteollisuuden maailmanvalloitusta. Kaipiaisen muotokieleksi vakiintui kolmiulotteisuus, jota hän toteutti kokoamalla reliefejä keramiikanpalasista tai -helmistä.
Birger Kaipiainen syntyi 1915 Porissa seitsenlapsisen perheen kuopuksena. Jo vuoden kuluttua rautatievirkailijan perhe muutti kuitenkin Helsinkiin Fredrikinkadulle. 1920-luvun puolivälissä Birger lähetettiin kesiksi Laatokan Sortavalaan Baranovskin perheen hoitoon, lapsettoman emigranttipariskunnan värikkääseen kulttuurikotiin. Helen Baranovski oli käynyt Pietarissa taidekoulun, ja perheen lähipiiri avasi nuorelle romantikolle näkymän kansainväliseen tapakulttuuriin.
Varhaiskypsä taiteilijasielu ahmi kaunokirjallisuutta ja piirteli, mutta koulunkäynnistä, etenkään matematiikasta, ei tahtonut tulla mitään. Birgerin äiti otti lopulta yhteyttä Arttu Brummeriin ja kertoi huolestuneena pojasta, joka vain juoksenteli pelloilla perhosten perässä ja syventyi kukkien katseluun. Brummer otti teini-ikäisen pojan suojelukseensa Ateneumin taideteollisuuskeskuskouluun. Kaipiaisen opinnot ajoittuvat funktionalismin vuosiin, jolloin taidekäsityöstä pyrittiin riisumaan kaikki sentimentaalisuus ja koristeellisuus. Hän tarrautui kuitenkin itsepäisesti, ja ymmärtävien opettajiensa kannustamana, runolliseen kuvamaailmaansa.
Birger Kaipiainen kutsuttiin 1937 Arabian tehtaan taideosastolle, joka oli tuolloin profiloitumassa vapaan taidekäsityön lippulaivaksi. Hän erottui heti omaperäisellä aihemaailmallaan muutenkin erikoisesta taiteilijajoukosta. Taiteen tekeminen oli kuitenkin katketa heti alkuunsa, kun Kaipiainen sairastui polioon, jonka parantuminen hidastui virhediagnoosin takia. Vaikea sairaus jätti nuoreen taiteilijaan pysyvän jälkensä; oikean raajan tukena oli vastedes kävelykeppi. Pian sairastumisen jälkeen myös Kaipiaisen isä kuoli. Sairastuminen ja läheisten menetykset selittävät ehkä osaltaan sitä melankolista sävyä, jonka kohtaa Kaipiaisen teoksissa: "Ikävä on minulle pysyvä olotila, joka voi hetkeksi kaikota, tullakseen uskollisesti takaisin." Hänen töissään perusvireenä ovat nostalgia, ikävä, kaipaus toisaalle - kauniimpaan maailmaan, ajan kultaamiin muistoihin, pois tästä hetkestä, arkipäivästä.
Kaipiaisen yksilöllisesti tulkitsema romantiikka sai vastakaikua myös yleisössä, etenkin 1940-luvulla. Vuosikymmenen alkupuolen työt olivat tunnelmaltaan surumielisiä, mutta juhlallisen ajattomia, kaukana sodan arkipäivästä. Suurikokoisiin seinävateihin ja laattoihin oli pastellisävyin loihdittu unelmoivia serenadeja romanttisissa metsänsisuksissa, harlekiineja tai tähtiä kalastava nuorukainen leijuvien naisfantasioiden ympäröimänä. Useissa esineissä toistuu eleginen, liehuvahiuksinen naishahmo, jonka kasvonpiirteissä on tunnistavinaan Kaipiaisen oman profiilin. Musiikki, ooppera ja baletti seurasivat Kaipiaista läpi elämän jättäen jälkensä myös teosten aihemaailmaan. "En tiedä mihin Vivaldi päättyy ja mistä Botticelli alkaa", hän totesi työstään ja suhteestaan taiteeseen.
Vuodenvaihteessa 1949 Kaipiainen sai mahdollisuuden työskennellä Italiassa, Richard Ginorin palveluksessa. Tuloksia esiteltiin pienimuotoisessa näyttelyssä Milanossa. Italian-matka päätti lopullisesti Kaipiaisen varhaisrenessanssiin haikailevan tyylivaiheen pastellisävyisine unelmineen. Rakas naisaihe toki säilyi, mutta aihetta leimasi tämän jälkeen voimakkaampi tyylittely ja frontaalinen ilmaisu, joka on sukua italialaisen Massimo Campiglin naisfiguureille.
Suomen taideteollisuudessa 1950-luku oli vapaan luovuuden ja kokeilujen aikaa. Mikään ei tunnu pidätelleen Kaipiaisen mielikuvitusta. Vuosikymmenen alussa hän alkoi irtaantua "fajanssimaalauksesta" kolmiulotteiseen muotokieleen: tuloksena oli keramiikkapalasista tai -helmistä koottuja reliefejä, vapaana seisovia keilamaisia naishahmoja tai pitkiä harkkomaisia seinäfiguureja. Kaipiainen sai 1950 mieluisan tehtävän suunnitella puvut ja lavastukset Pjotr Tshaikovskin balettiin Prinsessa Ruususeen. 20 vuotta myöhemmin hän lavasti Yukio Mishiman Markiisitar De Saden Svenska Teaterniin, ja 1980-luvulla hän puvusti samaan teatteriin vielä August Strindbergin Kustaa III:n. Vuonna 1957 Kaipiainen suunnitteli myös suositut, edelleen tuotannossa olevat tapettimallit Kiurujen yö sekä Ken kiuruista kaunein Pihlgren & Ritolalle.
Kaipiainen muutti 1954 Ruotsiin, Rörstrandin taiteilijaksi. Linköpingin kaupunki oli kulttuuritarjonnaltaan rajoittunut, mutta Kaipiaisen tärkeinä tukijoina ja ystävinä olivat intendentti Fredrik Wehtje sekä kreivitär Lillemor Mannerheim-Klingspor, joka oli aiemmin toiminut keraamikko-harjoittelijana Arabian tehtaassa. Rörstrandissa työskentely oli Kaipiaiselle vapauttavaa aikaa, mikä näkyi myös teoksissa: tyylittelyssä näkyi ujostelematon maneeri, värit olivat dramaattisia, ja aiheisiin tuli vahva surrealistinen lataus. Kaipiainen oli nyt kansainvälisesti tunnettu taiteilija, ja Rörstrand järjesti hänelle näyttelyvierailun myös New Yorkiin 1955. Newyorkilaisjuhlissa hän sai maistaa alastomien, kullattujen neekeripoikien tarjoilemaa samppanjaa ja kaviaaria, ja läsnä olivat tietenkin "kaikki paitsi Greta Garbo".
Vuoden 1958 lopulla palattuaan Linköpingistä Suomeen Kaipiainen matkusti Ranskaan ekonomi Margit (Maggi) Halosen kanssa, johon hän oli tutustunut ystävänsä Armi Ratian kautta. Pariskunta vihittiin jouluaattona Suomen suurlähetystössä Pariisissa. Kaipiaisella oli kuitenkin jälleen edessään katkera luopuminen: avioliitto päättyi puolison äkilliseen sairastumiseen ja kuolemaan 1966. Lyhyeksi jääneen avioliiton onnea siivitti vilkas seuraelämä Helsingissä. Legendaarisia juhlia vietettiin Armi Ratian Bökarsissa, jossa Kaipiaisella oli oma "punainen huoneensa". Elettiin Marimekon kulta-aikaa. Seurapiiriin kuuluivat muun muassa Tarmo Manni ja Cyril Salkiewitz.
Kaipiaisen taide oli osa Suomen modernin taideteollisuuden maailmanvalloitusta. Hän suunnitteli 1960 Milanon Triennaaliin ryhmän helmilintuja, jotka saivat taustakseen monumentaalisen suomalaismaiseman. Sekä Kaipiaisen linnut että näyttelyarkkitehtuuri palkittiin Grand Prix'llä. Montrealin maailmannäyttelyyn 1967 Kaipiainen rakensi jättimäisen Orvokkimeren, joka on sittemmin sijoitettu Tampereen kaupunginvaltuuston istuntosaliin.
Romanttisena taiteilijasieluna Kaipiainen jättäytyi sosiaalisesti suuntautuneen muotoilun ulkopuolelle. Arabian tehtaanjohdon pyynnöstä hän suostui lopulta suunnittelemaan joitakin malleja tuotantoon. Tapetti-kuparipainokoriste oli tuotannossa 1953 - 1962, ja 1960-luvun lopulla syntyi rehevään hedelmä- ja kukkaornamenttiin puettu Paratiisi-astiasto. Astiaston valmistus lopetettiin 1970-luvun puolivälissä, mutta sittemmin se on pienin muutoksin tullut uudelleen tuotantoon. Nykyään sitä pidetään yhtenä suomalaisen muotoilun klassikoista.
Kaipiaiselle myönnettiin 1977 professorin arvo ja 1981 taiteilijaeläke. Hän jatkoi eläkkeelle jäätyään työtään freelancepohjalta, mutta saapui silti edelleen lähes päivittäin Arabian tehtaalle. Birger Kaipiainen kuoli työpäivän päätteeksi heinäkuussa 1988.
Birger Johannes Kaipiainen S 1.7.1915 Pori, K 18.7.1988 Helsinki. V rautatievirkailija Pekka Juhani Kaipiainen ja Maria Amanda Hannus. P 1958 - diplomiekonomi Margit (Maggi) Halonen K 1966, PV rakennusmestari Pekka Halonen ja Selinda Johansson.
URA. Keskikoulu 1934; Taideteollinen keskuskoulu 1934 - 1937.
Röstrand Ab:n taiteilija Ruotsissa 1954 - 1958; Arabia Oy:n taiteilija 1937 - 1940, 1959 - ; lukuisia näyttelyitä Suomessa, Euroopassa, Yhdysvalloissa, Japanissa ja Australiassa.
Kunnianosoitukset. Pro Finlandia, 1963; Professorin arvonimi 1977. Palkinnot. Diplôme d'Honneur, Milano 1951; Grand Prix, Milano 1960; kultamitali Gualdo Tadino 1961; Suomen valtion taidepalkinto 1970; Illumin taideteollisuuspalkinto 1972; Prins Eugen -mitali 1982.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. M. Berg, Kaipiainen. 1986; Birger Kaipiainen. 1990; W. Hagelstam, Uusi antiikkikirja 1900 - 1980. 2003.
BIGER KAIPIAISEN MUKAAN NIMETTY. Katu, piha 1998, Helsinki.