Kaikki ei ollut kunnossa sen jälkeen kun Ratchet palasi heidän joukkoihinsa. Hän teki kyllä kaikkensa peitelläkseen totuuden, mutta Optimus, tuntien ystävänsä läpikotaisin, havaitsi pienimmätkin muutokset tämän olemuksessa. Hänestä oli tullut… varautunut, jännittynyt, sekä hiljaisempi kuin yleensä. Ja useammin kuin kerran Optimus huomasi lääkärinsä vain tuijottavan horisonttiin, kuulematta mitä oli juuri sanottu.
Ilmiselvin muutos näkyi kuitenkin hänen sähkömagneettisessa kentässään.
"…Saan vauvan." kuului lopulta vieno kuiskaus. Prime oli vihdoin päättänyt kohdata ystävänsä kahden kesken, ja kysynyt asiaa suoraan. Saatu vastaus ei ollut kuitenkaan lainkaan sitä, mihin hän olisi osannut varautua.
"Ratchet…? Mitä…?" hän kysyi, kalibroiden kuuloelimensä välittömästi uudelleen.
"Kuulit kyllä, mitä sanoin!" Ratchet kivahti, keskeyttäen johtajansa puheen.
Optimus pyöritteli päätään hetken suu ammollaan, kunnes vihdoin sai hämmästykseltään kakisteltua: "Tarkoittaako tämä…? Onko se…?"
Ratchet saattoi kuulla toiveikkuuden Primen äänensävyssä. Sen vuoksi vastauksen antaminen teki vielä entistä kipeämpää. Hän peitti kasvonsa puistaen päätään, ja kuiskasi sydäntäisärkevästi:
"…Olen pahoillani…"
Seurasi hyytävä hiljaisuus, jonka rikkoivat vain Ratchetin lähes äänetön nyyhkytys, ja kummankin kehosta kaikuva hentoinen surina. Optimus räpsytteli näköelimiään kämmen tiukasti otsallaan, yrittäen saada tilanteesta jotain selkoa. Mutta havaitessaan ystävänsä hädän, hän yritti kurottautua tämän tykö lohduttaakseen häntä.
"Ratchet…"
Tämä kuitenkin paiskaisi tunkeilevan raajan sivuun välittömästi.
"Ei, älä koske minuun! " hän parahti. "…Olen saastainen! Ymmärrän, jollet halua nähdä minua enää ikinä!" Nyyhkytys jatkui, tällä kertaa suuremmalla volyymillä.
Jokin hänen ystävänsä sanavalinnassa sai rattaat raksuttamaan Autobottien johtajan pääkopassa, karmaisevan aavistuksen hiipiessä ylös hänen selkäpiirtään.