SATURDAY, OCTOBER 10, 2015
Kuulumisia
En ole kirjoittanut aikoihin, yli vuoteen oikeastaan. Vuoteen on mahtunut hirveästi asiaa - opiskelen jo toista vuotta maaseutuelinkeinoja OAMKilla, tuotan Suuri Peto! -nimistä näytelmää Oulun Ylioppilasteatterilla (www.suuripeto.com), olen aloittanut ja päättänyt tutkimukset transpoliklinikalla, vaihtanut nimeni, odotan hormonipolikäyntiä, olen kasvanut ihmisenä valtavasti ja oppinut lisää vahvuuksista ja heikkouksistani.
Viimeiset pari kuukautta ovat olleet itselleni kohtalaisen raskaita, mutta samalla todella valaisevia ja puhdistavia. Olen vasta nyt tajunnut kuinka olen vuosia painanut vaan eteenpäin, yrittänyt olla vahva ja tehdä parhaani, tehnyt miljoonaa eri asiaa muistamatta pysähtyä levähtämään ja katselemaan ympärilleni. Olen kasvanut huomaamaan kuinka osa aikaisemmista toimintatavoista ja psyykeen mekanismeista eivät olekaan olleet niin toimivia kun olen luullut, ja olen pikkuhiljaa päässyt siihen että saan vanhoja asioita päästä ulos ihan eri tavalla. Tämä jatkuva tsemppi ja eteenpäin painaminen vahvana on myös todennäköisesti se tekijä mikä on saattanut kehoni tähän tilaan missä nyt ollaan - mitä todennäköisemmin suoranaiseen ylikuntoon, niin henkisesti kuin fyysisesti. Autonominen hermostoni käy ylikierroksilla, ja jälkeenpäin ajateltuna tila on kehittynyt kovien stressijaksojen aikana, puhumattakaan siitä kuinka keho reagoi rasitukseen nykyisin.
Pitäkää ihmiset kehoistanne huolta! Muistakaa ravita niitä, älkääkä vaatiko itseltänne liikaa. Olen aina sanonut että pitää olla heikko pystyäkseen olemaan vahva, mutta vasta nyt alan tajuta asian oikeaa merkitystä kun oma tietynlainen "romahdus" on kohdalle sattunut.
Tämä pitkäaikaiseen stressiin ja sen vaikutusten purkamiseen liittyvä prosessi on pitkä eikä millään tavalla helpoimmasta päästä. Se on kuitenkin hyvin tarpeellinen, kasvattava ja puhdistava matka. Minulla on tukenani puoliso, liuta mahtavia ystäviä, palautumista tukeva oppimisympäristö sekä ammattiapua. Myös utelias ja energinen perusluonteeni on hyvin avuksi. Vaikka välillä on huonompia päiviä (vaikka jos on nukkunut tai syönyt huonosti), niin niistä pääsee yli ja eteenpäin.
Olen oppinut ja huomannut sen, kuinka en ole antanut itselleni lupaa Tuntea asioita. Olen asioistani aina puhunut, mutta vasta nyt olen tajunnut etten ole antanut itselleni lupaa näyttää kipua, surua, vihaa, ärtyneisyyttä, mitään negatiivista. Aina on pitänyt vaan olla vahva ja mennä eteenpäin, luottaa siihen että joku päivä helpottaa. Olo on aina helpottanutkin, mutta tällä tekniikalla sillä on hintansa. Pikkuhiljaa olen opetellut puhumaan asioista lisää, ilmaisemaan niitä Tunteita. Pikkuhiljaa olen opetellut jopa itkemään spontaanisti. Joku päivä vielä pystyn siihen. Maanantaina melkein itkin psykologilla, olin nukkunut huonosti ja akuutti stressi puski päälle. Kirjoitin silloin itseasiassa runon aiheesta:
Terapiaa
Tänään melkein itkin.
Kesken keskustelun.
Taisit nähdä taisteluni?
Hyvä kun olet siinä,
Ei pelota ihan niin paljoa
Olla turvassa.
Saanko ottaa olastasi tukea,
kun hajotan toisen jalkani
ja kokoan sen?
Tässä hetken kuulumisia. Olen ollut viime vuosina niin liekeissä ja vauhdissa etten ole muistanut enkä löytänyt aikaa kirjoittaa. Hupsua. Jospa tämäkin asia muuttuisi! Prosessiasioista olisi ainakin tuhottomasti puhuttavaa!
-Aokiro