Jos valtavasta repertuaarista poimii muutamia muistijälkiä, Rêverie, op. 58 (1909) oli kuin avaruudellisia jääpalasia Emiko Mizukin soittamana. Jos ei tietäisi, että säveltäjä on Sibelius, harhautuisi ajattelemaan ihan muita maita. Tai Yuko Kimuran esittämän Sonatiinin fis-molli Allegro moderato – jossa tyylikkäästi esitetty sonatiini puhkesi pianistiseen kukkaan viimeisessä osassa. Mieleen piirtyi myös Haruyo Kubon soittama opus 103, josta tietysti Kyläkirkko jäi tutuista mieleen. Ehkä kuitenkin Myrsky oli teos, jolle Kubo antoi persoonallisen, muhkean soinnin. Hänestä aistii tahtovaisen, aikuisen pianistin tasapainoisen käsityksen Jean Sibeliuksen kappaleista. Näkemys on helppo allekirjoittaa.
Shihoko Iino soitti opuksen 76, jonka ensimmäinen kappale Esquisse soi kuin elämän lähde. Iinon laulava kosketus sopi erityisesti Sibeliuksen syntymäkodin pieneen saliin. Samaisen konsertin päätösteos oli opuksen 26 Finlandia, jonka tulkitsi Ayumi Hirahara. Hänen tulkintansa muistetaan täydellä tunteella soitetusta Finlandiasta, jolla oli tavallista syvempi vaikutus. Soihan se syntymäkodissa. Ayimi Hiraharan repertuaarista jäi mieleen myös opuksen 58 Tempo di Minuetto, jossa Hirahara oli vahva soittaja ja tulkitsija.
Tetsuro Hagiun soittaessa E-duuri sonatiinia oli pakko kysyä itseltään, tällainenko meidän Sibbe on; näin värikylläinen, näin huikean vaikea teknisesti? Kyllä.
Viimeisestä konsertissa Saori Kondo soitti opuksen 101 intohimolla ja suorastaan hartaasti. Erityisen intensiivinen oli Iltalaulu, kauniisti soiva impressio.